Enžimäzistä že päivistä ei rodnoi muamo rubei obiidimah tyttyö. Hiän pahoin šuoritti i šyötti tyttyö i käški ruadua suamoi jygiedä ruaduo. Tyttö i latteida pyyhki, i ašteida pezi, i vuatteida stiraičči. Magai hiän čerdakalla, suamoi katokšen alla, lattiella, olgi podstilkalla. A hänen čikot elettih lämbimiissä, valgeissa komnatoissa i muattih šelgeillä, pehmeillä posteliloilla šulkuziin od'ualoin alla.
Ruavon loppehuoh, raukka tyttörukka istuoči, toko, kaminalla reunah tuhkajuaššikan luoh. Žentän ei rodnoi muamo i čikot nimitettih hänen Zoluškakši (tuhka – hormiiksi zola).
Zoluška tirpi kaikkie abeutandoida i nikonža ei žualiečen tuatollah. Da vs'orouno tuattoh ei ois ruven bi händä kuundelomah, žentän što varaji omua čakkua naista.
Yhen kerran nuori korolevič luadi bualan i priglassi kaikki bohatat. Zoluškan čikot niin–že oldih kučuttu. Hyö ylen ihaššuttih i ruvettih varustuačomah bualah. Tämä vielä enämmän Zoluškalla lizäi ruaduo: hänellä huomnekšešta yöh šuat pidi čistie i ut'uužie čikkoloin kaunoloida.
Kaikki nämä päivät koissa vain i paginua oli, što kaunoloih näh. Čikot kaiken aijan pyörittih zirkalon ieššä, valliten i panetellen plat'vuoida.
– Mie, – šanou vanhembi čikko, – lähen bualah prošvinke ruškeissa barhatnoiloissa plat'oissa.
– A mie, – šano nuorembi, – panen muššan šulkuzen plat'an kuldazinke kukinke i brilliantovoin ožereljan.
Čikot kučuttih Zoluškan i ruvettih hänenke sovietaiččiečomah, kuin heilä paremmiin šuoriečie. Zoluška ando heilä hajukkahie soviettoida i äš predloži čikkoloilla šugie hiät, mih hyö radeniešti soglasiečettih.
Konža Zoluška šugi čikkoloida, hyö šanottih hänellä.
– A midä, Zoluška, himottais–go i šiula lähtie bualah?
– Oh, čikkozet, työ aivis nagratta miun piällä! Kunne jo miula!
– Ha, ha, ha! – nagrettih čikot. – Ka ois bi nagruo, kun Zoluška i toveštah tuliis bualah omissa redukkahissa plat'oissa.
Toine bi näistä šanoista rikkois bi heildä prič'oskat, no Zoluška ei šiändyn i ylen hyviin luadi heilä tukat.
Jälličekši, čikot istuočettih kariettah i uijittih.
Zoluška viikon kaččo heilä jällesti, a šidä rubei itkömäh.
Täh aigah tuli hänen vanha t'ota. A pidäy šanuo, što tämä t'ota oli dobroi volšebniča.
Volšebniča kyžy Zoluškalda, mintän hiän itköy.
– Miula himottais bi... miula bi himottais... – šano Zoluška, no täššä hiän niin paugui itkömäh, što ei voinun enämbi i šanua šanuo.
Šiula bi himottais männä bualah? – kyžy volšebniča.
– Ylen himottais bi! – vaštai Zoluška.
– Hyvä! – šano volšebniča. – Kun šie lienet hajukaš, mie radeniešt' luajin, midä šiula himottau. Mäne saduh i tuo miula tikva.
Zoluška šiinä že läksi hyppiämäh saduh, katkai suamoi šuuren tikvan, myttyön vain voičči löydiä i toi hänen volšebničalla.
Volšebniča dolbi tikvan i ožai händä omalla volšebnoilla pualikkazella. Tikva sriädu že luadieči šomakši kullituokši karietakši.
Šidä volšebniča kačahti mišeloukah. Šielä oli kuuži uuži eläviä hiirdä.
Volšebniča käški Zoluškalla avata mišeloukan ovuon i jogo hiiryttä, kumbane šieldä kočahteli, ožuali omallah volšebnoilla pualikkazella, i hiiryt šiinä že luadieči hyväkši hebozekši. Minuutan jälgeh hiirilöin neičči šeizottih kuuži ylen hyviä hiiren nävöstä hevost'a.
Ei fatainun nyt vain kuučerie.
– Vuotuakko, – šano Zoluška, – mie lähen kačahan ei—go ole kriseloukašša krisua. Häneštä šie i luajit kuučerin!
– Hyvä, – šano volšebniča, – tuo tänne kriselouka.
Zoluška toi kriseloukan: häneššä issuttih kolme šuurda ylen šuurda krisua. Volšebniča valličči krisan, kumbazella oldih pitemmät usat, i, ožaten händä volšebnoilla pualikkazella, luadi hänen ložiekši, pitinke usinke kuučeriksi. Šidä hiän šano Zoluškalla.
– Mäne saduh, pyvvä kuuži čidžilyškiä i tuo hiät tänne. Kuin vain Zoluška toi kuuži čidžilyškiä, volšebniča luadi hiät kuuveksi slugakši. Slugat seičas že šeizavvuttih karietan taguah i šeizottih niin, kuin buitto kaiken ijän tällä vain i zanimaiččiečettih.
Luadihuoh nämä kaikki, volšebniča šano Zoluškalla.
– Nu, ka šiula karietta, štobi ajua bualah. Olet go šie nyt ruadi?
– Ylen, ylen ruadi, – šano Zoluška. – No kuin mie lähen šinne näissä rebiellyzissä i redukkahissa plat'oissa?
Volšebniča ožai Zoluškua omallah volšebnoilla pualikkazella, i šillä že minuutalla redukaš plat'a luadieči kaunehekši kullašta i hobiešta narjuadakši. Šidä volšebniča ando Zoluškalla hrustal'noit bašmakkazet.
Bašmakkazih kengiečehyöh, Zoluška istuoči kariettah. Prostiečiess'a volšebniča pattiešti ylen pattiešti käški hänellä ei jiähä bualah myöhemmä puolda yödä.
– Kun šie lienet šielä hot' yhen liijan minuuttazen, – šano hiän, – šiun karietta tuaš luadiečou tikvakši, hebozet – hiirilöiksi, slugat – čidžilyšköiksi, kuučeri – šuurekši krisakši, a plat'a liey rebiellyn i redukaš, kuin i iellä.
Zoluška toivotti myöštiäčie bualašta puoleh yöh šuat i maltietta ihaššunnašta läksi bualah.
Konža Zoluška tuli dvorčah, korolevičalla šanottih, što bualah tuli nikellä ei tiettäväne nuori prinčessa. Hiän läksi hyppiämäh Zoluškalla vaštah, autto hänellä šolahtua karietašta i toi zualah. Konža tuli Zoluška zualah, šielä lieni hill'a; gost'at hyllättih karrannan, muzikantat hyllättih šoitannan: kaikin kačottih tiedämättömäh šomah tyttöh. Vain i kuulu kaikkielda päin:
A voi–voi, min on kaunehune tyttö! A voi–voi, min on hiän stroinoihune!
Kaikki naismiehet tarkaldi kačottih hänen prič'oskua i plat'ua i reššittih huomenekši–že luadie iččiellä kaunet žen muozet, kuin ollah prinčessalla, kun vain šuannou löydiä tämän že muost'a materjua i tämän že hyvyzie muasteriloida. Korolevič Zoluškan issutti iččiellä reunah. Konža zavodiečettih tanšut, hiän priglassi Zoluškan tanšuimah. Zoluška niin hyviin tanšuičči, što gost'at diivuidih i voshiščaiččiečettih hänellä vielä enämmäldi.
Tanšuloin jälgeh annettih velikolepnoin ugoščenjan, no korolevič i otteleldan ei tädä ugoščen'ua: hiän vain kaččo tiedämättömäh šomah tyttöh i duumaičči vain häneh näh.
A Zoluška istuoči omilla čikkoloilla reunah i ylen armahašti heinke pagiziši; hiän äššen ugosti čikkoloida apel'sinalla i juablokalla, kumbazet ando hänellä korolevič.
Kerdah Zoluška kuulušti, čuasut zvonittih yksitoista i kolme nellännettä čuasuo. Šilloin hiän kumarduači kaikilla gostilla – i mi on vägie läksi hyppiämäh.
Myöštiäčehyöh kodih, Zoluška šano volšebničalla šuuret passibot i lizäi, što hägnellä himottais i huomena lähtie bualah.
Ših aigah, kuin hiän šaneli volšebnišalla kaikkeh näh, midä nägi dvorčašša, bualašta myöštiäčettih čikot. Zoluška läksi heilä avuamah ovie.
– Min viikkuon työ että tullun! – sano hiän, hieruon šilmie i haikotteliečien, kakuin buitto vašta jalgeudunnun. A muata hänellä sovsem ei tahottan.
– Kun šie oizit ollun tämän hyvyöššä bualašša, – šano hänellä nuorembi čikko, – šie bi et ois igäydyn: bualašša oli žen muone kaunis–šoma prinčessa, mytyttä niken vielä ei nähnyn!
Hiän oli žen dobroihune i ugosti miät ylen hyvillä apel'sinoilla i juablokoilla. Zoluškalla oli mieleh čikkoloin kiitokšista. Hiän kyžy čikkoloilda, kuin kučutah prinšessua, no ne šanottih, što tädä niken ei tiijä.
– Nuori korolevič, – lizättih čikot, – šano, što nimidä ei žualivoiččiis muailmalda, vain bi tiijuštua, ken tämä on prinčessa.
Zoluška muhahti i šano:
– Oh, čikot min työ oletta ožakkahuot! Ei–go vois miula kačahtua tämän šomahutta prinšessua? Armaš čikkone, andakkua miula tiän keldane plat'a, kummast'a työ piettä ainošpiänä. Mie niissä i lähen bualah.
– Ka vielä! – šiämen peräštä vaštai vanhembi čikko. Andua miun plat'a tämän muozella čebolla! Midä mie, hajulda min–go sbeiččiečiin?
Zoluška ničyt ei abeudun, što hänellä ei annettu plat'ua; hiän tiedi, što volšebničašta poluččiu kaunot, myttynäzie čikkoloilla i unissa ei šua nähä.
Toissa piänä čikot tuaš lähtei bualah. Zoluška niin že läksi. Täh kerdah hiän oli šuoriečennun vielä paremmiin.
Korolevič ei eron häneštä ni yhekši minuuttua i aivis pagizi hänenke.
Zoluška veselieči, tanšuičči i ynnäh unahti volšebničan käššennän. Hänellä ožuttuači, što ei ollun vielä yhtätoista čuasuo, kuin kerdah zvoni puolen yön aijan. Kuuluštahuoh čuasuloin zvonindua, hiän kočahti i läksi boiko hyppiämäh.
Hypäteššä Zoluška kirvotti jallašta hrustal'noin bašmakkazen. Korolevič nošti hänen i luottuači tavottamah prinčessua.
Doidi hiän verejih šuat i kyžy časovoiloilda, ei–go hyö nähty prinčessua. Časovoit šanottih, što nähtih vain mytyttä ollou pahoin šuorinnutta tyttyö, kumbane pohodi enämmäldi pakkuojazeh, čem prinšessah.
Nimidä ei tiijuštahuoh, korolevič igäydyn myöštiäči dvorčah, i duumaičči ših näh, kuin vain löydiä šoma tyttö, kumbane vašta vain kado.
A Zoluška, karietatta, slugitta, omissa vanhoissa redukkahissa plat'oissa huahittuan, hypyllä tuli kodih. Kaikiista hänen kaunoloista hänellä jäi vain yksi hrustaljnoi bašmakkane.
Konža čikot myöštbäčettih kodih, Zoluška kyžy, hyviin–go veseliečettih bualašša i oli–go tuaš tiedämättömä šoma tyttö.
Čikot šanottih, što šoma tyttö oli, no keški–yöllä kiirähtiän uidi, i kirvotti jallašta hrustaljnoin bašmakkazen, šomembua kummast'a i ilmalla ei ole.
– Nuori korolevič nošti tämän bašmakkazen, – šanottih čikot, – i kaiken aijan kaččo häneh. Hiän, naverno, on mieldyn täh šomah tyttöh.
Čikot ei hairahettu. Korolevič toveštah mieldy tiedämättömäh šomah tyttöh.
Monen päivän jälgeh hiän trubin iännändöih käški objuavie, što rubieu naimah i miehellä ottau žen tytön, kumbazella liey parahiksi tämä hrustaljnoi bašmakkane.
Pridvornoit ruvettih kävelömäh linnua myöt' i panettelomah bašmakast'a kaikilla nuorilla tyttölöillä.
Tuldih hyö Zoluškan čikkoloin luoh. Jogohine heistä staraičči čökätä jalgua bašmakkazeh, no molemmilla jallat oldih liijakši šuuret.
Zoluška oli šiinä že komnatašša.
– Andakkuakko i mie panettelen tädä bašmakast'a,– šano hiän kerdah, – ei–go hiän parahiksi lie miun jalgah.
Čikot naprittih hänen piällä nagratteliečomah.
No pridvornoi issutti Zoluškan stuulalla i rubei panettelomah bašmakast'a hänen jalgah. Jalgane mäni bašmakkazeh ylen kebiešti.
Čikot ylen diiviečettih. No hyö udiviečettih vielä enämmäldi, konža Zoluška šai kormanista toizen bašmakkazen i kengi hänen toizeh jalgah. Täh aigah jiävieči volšebniča. Hiän koššutaldi omalla volšebnoilla pualikkazella Zoluškan plat'ua i luadi hänen roskošnoiksi nar'uadakši.
Šilloin čikot tunnuššettih Zoluškašša žen suamoi šoman tytön, kumbane kakši kerdua oli bualašša. Hyö luottuačettih hänellä jalgoih i ruvettih pakkuomah proskenieda kaikista abeutannoista, kumbazie Zoluška heistä tirpi.
Zoluška nošti čikot i, kabuollen, šano, što hiän sovsem ev šiändyn čikkoloin piällä.
Tämän jälgeh hänen šuatettih dvorčah.
Toizena že piänä korolevič otti Zoluškan miehellä i bohataldi luajittih veššelän svuad'ban.