Korolevskois stolicas eliä oli ylen vesselä; počti joga päiviä sinne tuldih inostrannoit gost'at. I vot, yhten kerran stolicah tuli kaksi kielastelijua. Kielastelijat sanottih, čto hyö ollah znamenitoit kangahan kudojat i čto hyö maltetah valmistua mosta hyviä kangasta, kudamua parembua ni midä ei voi ičel predstuavie. Tämä kangas läimähtelöy kaikis jarkoimmil kruaskoil i on čomennettu kaikil čomemmil uzoroil. No, kaiken tämän lizäksi sil on čudesnoi svoistva: sidä voijah nähtä vai mielevät ihmizet. Ni gluuppa, ni ihmine, kudama ei päje omah dolžnostih, tädä čomua tkanie ei näje.
"Vot tämä on hyvä, — duumaičči koroli. — Miul lienöy uuzi čoma platja, da sen lizäksi mie tiijustan, ken miun činovnikois suau liigua palkua, ken on mielevä, a ken on gluuppa. Anna teriämbäh valmistetah tämä zamečatel'noi kangas!"
I hän andoi kielastelijoil suuren zadatkan i käski heil kerras pristupie ruadoh.
Kielastelijoil annettih dvorcas suuri komnatta, i hyö azetettih sinne kahtet stuavat, istuvuttih näijen tuaksi i luaittih moine viida, čto ahkerah ruatah. A ičelleh stuavan piäl ni midä ei ollut — ni yhtä rihmua, ni palaista kangasta. Joga päiviä kielastelijat triebuidih omua ruaduo varoin ylen hoikkaista šulkuo i puhtasta kuldua. Kai tämä hyö peitettih omih kormaniloih i jatkettih istumista tyhjien stuavoin tagua huondekses myöhäizeh yöh sah.
I vot kui-liene kerran a himoitti kačahtua, kui mänöy kudojil ruado. No siid hän muistoitti kangahan čudesnoih svoistvah näh, hänel lieni kui liene ei hyvä olla. Konečno hänel ei ole midä varata iččeh näh, no ... yksikai anna enzimäi kaččou ken-tahto toine.
"Työnnän vai mie heijän luo miun čestnoin vanhan ministran, duumaičči koroli. Hän se jo nägöy sen kangahan: hän on mielevä i čestin ke zanimaiččou oman sijan."
I vot, vanha ministra tuli komnattah, kus tyhjien stuavoin tagua istuttih kielastelijat.
"Hospodi! - duumaičči ministra – Mie, ved', ni midä en näje!" No,
iäneh hän tädä ei sanonut.
Kielastelijat ylen počtitel'no kyzyttih händä tulla lähimmäksi i sanuo, kui miellytetäh händä risunkat i kruaskat. Hyö ozuteldih tyhjih kangaspuuloih, i ministra rukka, hot' kui ni huaristellut ei sil'mie, yksikai ni midä ei nähnyt. Da ni midä ei ollut i nähtäviä.
— Neuželi mie olen durakka? — šupetti ministra. — Vot šidä ni konza en duumainnut! Piästä- jumala, jesli ken-tahto suau tiediä täh näh! A, voi olla, mie en päje omah dolžnostih? Ei, ei, ni kui ei sua priznaijakseh, čto mie en näje kangasta.
— Midä bo työ ni midä että sano meil? — kyzyi yksi kudojis.
— O, tämä on ylen čoma! — vastai vanha ministra, kaččojen očkis läbi tyhjih kangaspuuloih. — I uzora on čoma, i kruaskat ylen hyvät. Da, da mie sanon korolil, čto miuda ylen äijäl mielyttäy teijän ruado.
— Olemma ruadi staraijakseh! — sanottih kielastelijat i kiistah ruvettih kiittämah uzoroi omas kangahas.
Ministra kuundeli ylen tarkah, čtobi jälgeh päi sanuo kai tämä korolil. Muga hän i ruadoi.
Täs päiväs lähtien kielastelijat ruvettih triebuimah vie enämmän šulkuo i kuldua, kai kormanit heil oldih täyvet kallehil tavaroil a ruadoh hyö ei mänetetty ni yhtä niittistä.
Erähien päivien mändyö koroli kudoien luo työndi toizen činovnikan. I hänenke lieni se že, midä i enzimäizen ne. Hängi kaččoi, kaččoi, i bokis päi kaččoi, i alahan päi, no ni midä, paiči tyhjie kangaspuuloi, muga ei ni nähnyt.
— Nu kui? Miellytti-go teidä? — kyzyttih hänel kielastelijat viiputellen vozduhas käzil kui rouno hyö piettih jygiedä kangasta.
"Konečno, mie en ole gluuppa, — duumaičči činovnikka. No silloi, znuaččiu, mie en ole omal painal? Vot on štuukka! No täs ei sua soznaijakseh!"
I hän rubei kiittämäh kangasta, kudamua ei nähnyt, i voshiščaiččemahes čomil uzoloil, kudamie ei ollut.
– Ylen hyvä, ylen čoma – sanoi hän korolil.
Terväh kai linna rubei pagizemah čudesnoih kangahah näh.
Loppuzeh i koroli iče tahtoi l'ubuijakseh moizel dinovinal, kuni sidä vie ei ole ole otettu kangaspuulois. Kaiken pridvornoin i vel'moža joukon ke koroli lähti kangahan kudojien luo. Korolin pridvornois joukos oldih i net kaksi činovnikkua kudamat jo oldih kielastelijoin luona. A kielastelijat vai istuttih omas komnatas i kaikes väes kuvottih tyhjil kangaspuuloil.
— Ylen hyvä! Ei-go ole tozi? – sanottih kaksi enzimäistä činovnikkua. — Että-go suvaiče l'ubuijakseh? Mittuine on risunka, mittuizet kruaskat!
I hyö suvittih sormil tyhjiä, duumajen čto toizet kaikin tovel nähtäh čoman kangahan.
"Midä tämä znuaččiu? — duumaičči koroli. Mie ni midä en näje! No, ved', tämä on užasno! Neuželi mie olen durakka? A voi olla mie en päje koroliksi? Tämä olis kaikis pahembi!
A iäneh hän sanoi:
– O, da tämä ei ole paha. Täyvelleh zasluživaiččou miun kiittämistä.
I koroli dovol'noina šmutkahutteli piäl. Koroli svita kaččoi kui vai voi tarkembah, no ei nähty enämbiä, kui oma koroli. I yksikai pridvornoit povtorittih uhteh iäneh:
— O, se on ylen čoma! Se on ylen hyvä! — i sovietuidih korolil ommella siid kangahas ičelleh nar'ada tulijua toržestvennoida processua varoin.
Koroli andoi kielastelijoil ordenat i andoi heil pridvornoloin kangahien kudoien nimet.
Toržestvan iellizenä yönä ynnäh yön kielastelijat istuttih ruavon tagua i poltettih enämmän kui kuuzitoista tuohusta. Hyö pritvor'aidihes, čto otetah kangasta kangaspuuloispäi i viiltäh sidä suuril nožničoil. A sen jälgeh hyö ruvettih ombelemah korolin uutta pluatjua niegloil niittilöittäh.
Loppuzel hyö objavlittih: — On valmis!
Huondeksel koroli oman svitan ke tuli uutta pluatjua ottamah. Kielastelijat nosteltih käzie yläh, kui rouno piettih midä-tahto i paistih:
– Požaluista, teijän veličestva, täs pantalonat, täs kamzola, a vot kauftana! Čoma nar'ada! Kebie on kui hämähäkin verko. Työ daže että ni čuustvuiče, čto panitta sen piäl:
— Muga, muga! — sanottih pridvornoit, no hyö ni midä ei nähty, da nähtä ei ollut midä.
- Olgua hyvät nygöi jaksavukkua i seizatukkua täh suuren zirkalon edeh! – sanottih kielastelijat korolil. – Myö suoritamma teidä.
Koroli heitti vanhat sovat, i kielastajat ruvettih čomendelemah händä: Hyö luaittih moine viida, kui rouno hyö pannah hänen piäl se pantalonoi, se kamzolua, se kauftanua. Hyö pritvor'aidihes, čto pannah nyblie umbeh i sivotah bantoi, a sen jälgeh hyö äijäl heilahuteltih käzil, kui rouno pandih korolin hardeil korolevskoi mantija. A koroli pyöri zirkalon ies i kaččeli iččie se yhtes bokas päi, se toizes.
– Ah, kui hyvin sobiu tämä pluatja korolil! Kui hyvin istuu hänen piäl! — čuhkettih pridvornoit. — Mittuine risunka, mittuizet kruaskat! roskošnoi nar'ada!
– Hänen veličestvan baldahina on uksen luo – doloži ober-ceremoniimeister.
– Mie olen valmis! – sanoi koroli. Hyvin-go istuu minun piäl tämä pluatja?
I hän tuli lähemmäksi zirkaluo i vie kerran kaččoi iččie piäs jalgoih sah. Kaikkineh, ved', pidi nähtä, čto hän tarkah kaččelou omua nar'adua.
Namergerat, kudamil pidi kandua korolin mantijan šleifua, pritvorittihes, kui rouno nostetah midä-tahto latties päi i lähtiettih korolin jälgeh, ojendajen edeh päi käzie, — hyö ei ruohtittu i viidua ozuttua, čto kandua-če nimidä ei ollut.
I vot processija liikahti sijas. Koroli käveli roskošnoin baldahinan al, a rahvas, kudamat keräyvyttih pihal, sanottih:
Ah, mittuine on nar'ada! Mittuine roskošnoi mantija!
Kui tämä nar'ada sobiu korolil!
Ni yksi ihmine ei soznainuhes siih näh, čto ni midä ei näje, ni ken ei tahtonut ruveta gluupaksi ili tunnustua, što hän ei ni midä näe!
I vdrug kenen-liene pikkaraine brihaččuine kirgai:
— A koroli ved' on alasti!
– Ah, kuulkua, midä sanou nevinnoi lapsi! – sanoi hänen tuatto. Lapsi i on lapsi. Hän aivin omah dolžnostih pädöy. Značit, hän pagizou totta.
I kaikin ruvettih čuhkuzil povtor'aimah:
—A ved', tämä on tozi! Koroli ved' on alasti!
– Alasti koroli! Alasti! – kerras lujah ruvettih kirgumah rahvas.
I koroli lieni ylen strašno.
"Ei voi olla, čtobi kaikki ollah durakat, – duumaičči hän. – Značit, miuda muanitettih, i mie olen tovel alasti. No, midä bo ruadua – pidäy astuo ielleh."
I alastoi koroli vie suuremman čiinun pidäjänä astui oman baldahinan al, a kamergerat matkattih hänen jälles i kannettih šleifua, kudamua ei ollut.