Daže toine toizen nimet heilä pohodittih. Poččizie kučuttih: Nif–Nif, Nuf–Nuf i Naf–Naf. Elettih hyö mečäššä, lämbiečettih päiväzeššä, keriäl'dih tammen oriehoida. Näin proidi kežä.
No ka tuli šygyžy.
Päiväne jo ei ših rukah vägöväldi paistan, harmuat hatakot eisteliečettih kellitynnyön mečän piällä, viikon ei kuivettu lätäköt.
Aiga meilä duumaija talveh näh, – šano kuin ollou jalgeudun aivoin huomnekšella, Naf–Naf omilla vellilöillä. – Mie ynnäh šäräjän vilušta. Myö voičemma prostudiečie. Davaigua stroimma iččiellä kolmešta komnatašta koin i rubiemma elämäh yheššä, yhen lämbimän katokšen alla.
No hänen vellilöillä ei tahottan tartuo ruadoh. Äijiä parembi on jälgimäzinä päivinä gul'aija i koččie logua myöt', čem kaivua muada i kandua kivie.
– Talveh šuat vielä on edäh. Myö vielä gul'aičellamma, – šano Nif–Nif i kiännäl'di kukurilluo.
– Konža rubieu pidämäh, mie iče stroin iččiellä koin, šano Nuf–Nuf i vönyttiäči lätäkköh.
– I mie niinže, – lizäi Nif–Nif.
Nu, kuin mahatta. Mie rubien yksinäh stroimah kodie, – šano šilloin Naf–Naf.
– Mie En rubie teidä vuottamah.
– Päivä päiväl'dä lieni vilumbi i vilumbi. No Nif–Nif i Nuf–Nuf ei kiirähetty. Heilä i duumaija ei tahottah ruadoh näh. Hyö veššeläl'di kizattih omih poččiloin kizoih, vieretteliečettih i kupaidih lätäköššä, röhkähellen omie veššelie viržyzie.
– Tänäpiänä myö vielä gul'aičellamma, – paistih hyö, – a huomena huomnekšešta ottuačemma ruavošta. No i toispiänä hyö paistih šidäže.
I vain šilloin, konža šuuri lätäkkö dorogan luona huomnekšilla rubei kattuačomah hoikkazella jiäkettuzella, laisat vellekšet jäl'gimittiäh ottuačettih ruavošta.
Nif–Nif rešši, što prostoimbi i väliämme kaikkie luaildua kodi ollešta. Ni kenenke ei sovietaiččiečen, hiän niin i luadi. Ildah päin hänen pertine jo oli valmis'.
Nif–Nif pani katokšella jälgimäzen olluon i ylen dovol'noi omalla ruavolla, veššeläl'di rubei laulamah:
Puolen ilmua projit vet, projit vet, projit vet, parembua kodie lövvä et lövvä et, lövvä et!
Lauluan tädä virryttä, hiän yleni Nuf–Nufan luoh.
Nuf–Nuf ei edähänä tože stroi iččiellä koist'a. Hiän staraičči väliämme loppie tämänke igävänke i tuškanke azienke. Enžistä, hiän niinže kuin i velleh, tahto stroie iččiellä kodie ollešta, no šidä rešši, što tämän muozešša koissa talvella liey ylen vilu. Kodi liey pročnoimbi, kun stroie händä okšista i hoikkazista viččazista.
Niin hiän i luadi.
Hiän pisti muah šeibähät, puno hiät viččazilla, katokšella kando lehtä, i ildah päin kodi oli valmis.
Nuf–Nuf gordiečien proidi häneštä ymbäri moni kerdua i laulamah:
Miula hyvä kodi on, uuzi on, luja on, ukonjyryö varaja en, Varaja en, varaja en!
Ei kerrin hiän loppie virryttä, kuin tuh'jon taguada hypähti Nif–Nif.
– Nu, ka i šiun kodi valmis!– šano hiän vellellä. – Mie šanoin Naf–Nafalla, što myö i yhet spruaviečemma tämänke azienke! Nyt myö šiunke olemma joudavat i voičemma ruadua kaikkie, midä meilä juohtuu mieleh.
Aššu Naf–Nafan luoh i kačahamma, myttyön hiän iččiellä stroi koin! – vaštai velleh.
I hyö, ylen dovol'noit šillä, što heilä ni mih näh anämbi ei pie huolutteliečie, peittiäčettih tuh'joloin tagah.
Naf–Naf jo moni päiviä oli zaimiečen omalla stroikalla. Hiän kando kivie, šotki šavie i nyt, ei kiirähtiän, stroi iččiellä kodia, kumbazeh voiččiis peittyö tuulešta ja vihmašta i pakkazešta. Hiän luadi kodih jugien tammizen oven zasovanke, štoby hukka reunahizešta mečäštä ei voiččiis piäššä hänen luoh.
A hukka, kumbazeh näh Nif–Nif i Nuf–Nuf ei duumaidu, magai tällä aigua mečäššä pedäjän alla i lodaitti unissa hambahilla.
Nif–Nif i Nuf–Nuf vellen zastuanittih ruavošša. – Midä šie stroit? – yhteh iäneh ravahettih udiviečennuot Nif–Nif i Nuf–Nuf. – Mi tämä, kodi poččizella varoin, einin krieposti? Et–go šie kenenke nibuit' vojuija šuorie?
I molen vellekšet niin veššelövvyttih, što hiän vingunda i röhkända edäh kajui ahuo myöt'.
Naf–Naf röhkähäl'di heilä vaštah:
Mie hajukkahembi olen, Kaikkie olen, kaikkie olen, Kivilöistä kodie stroin, Kodie stroin, kodie stroin.
Nimytyš paha zvieri ei, Hiitroi ei, struašnoi ei, Tädä ovie avua ei, — Avua ei, avua ej!
– Tämä hiän, myttyöh zvierih näh? – kyžy Nif–Nif Nuf–Nufalda.
– Tämä šie myttyöh zvierih näh?– kyžy Nuf–Nuf Naf–Nafalda.
– Tämä mie hukkah näh! – vaštai Naf–Naf i pani vielä yhen kirpičän.
– Hiän varajau hukkua! – šano Nif–Nif.
– Hiän varajau, što hänen šyyväh! – lizäi Nuf–Nuf. I vellekšet vielä enämmäl'di veššelöyvyttih.
– Myttyöt tiälä voijah olla hukat! – röhkähti Nif–Nif i ottuači omašta fleitašta.
Nimyttynäzie hukkie eule! Hiän on prosto varačču! – šano Nuf–Nuf nastraivajen omua skriipkua.
I molen hyö ruvettih šoittamah i laulamah:
Varattava hukka eu, Harmua ev, harmua eu. Missä gluuppa hukka on, Vanha on, struašnoi on?
No Naf–Naf daže ei kiändyn.
– Aššu, Nuf–Nuf, – šano šilloin Nif–Nif. – Meilä täššä eu midä ruadua. Emmä šuače varaččuloida!
I vellekšet lähteih gul'aimah.
Dorogua myöt' laulettih i šoitettih, a konža mändih meččäh, nin niin ruvettih humizomah, što noššatettih hukan, kumbane magai pedäjan alla.
– Midä tämän muone humu? – šiändyön rubei vorčimah pattie i näl'gähine hukka i läksi hyppiämäh šinne, mistä kuuluttih kahen pieniin gluupin poččizin vingunda i röhkändä.
Nu myttyöt hukat voijah täššä olla! – pagizi tällä aigua Nif–Nif, kumbane hukkie nägi vain kartinkoilla.
– Ka myö hänen fatimma nenäštä, rubieu tiedämäh! – mignil'di Nuf–Nuf, kumbane niinže nikonža ei nähnyn eläviä hukkua.
– Šorramma da vielä šivomma, da vielä jallalla ka näin, ka näin! – jo rohkieldi lizäi Nif–Nif i ožutti kuin ruvetah spruaviečomah hukanke. I vellekšet tuaš, ruvettih röhkämäh i laulamah:
Varattava hukka eu, Harmua eu, harmua eu. Missä gluuppa hukka on, Vanha on, struašnoi on?
I kerdah dogadittih toveštahizen elävän hukan.
Hiän šeizo šuuren pedäjän–tagana i hänellä oli žen muone varattava viidu, žen muozet pattiet šil'mät i žen muone hambahikaš kida, što Nif–Nifalla i Nuf–Nufalla, šel'gäzie myöt' proidi vilune i hienozeh ruvettih šäräjämäh hoikkazet hän–däzet. Raukkazet poččizet ei voidu liikahtua pölläššynnäštä.
Hukka varuštuači kočahandah, lodahutti hambahilla, migni oigiella šil'mällä, no poččizet kerraldi malteuvuttih i vinguon kaikkie meččiä myöt', luottuačettih pagoh.
Nikonža vielä ei heilä tuliačen täh rukah boiko hypätä. Vilmahellen kannoilla i noštuan pölytuuččie, jogohine hypättih oman koin luoh.
Nif–Nif enžimäne tuli oman olgihizen pertizen luoh i vain kergii šalbualdua oven, suamoi hukan nenällä ieššä.
– Seičas že avua ovi! urizeldi hukka. –A einin mie hänen lomaičen!
– En – röhkähäl'di Nif–Nif, – mie en avua!
Oven taguana kuulu kauhien zvierin hengitändä.
– Seičas že avua ovi! – urizeldi tuaš hukka. – A einin mie niin puhullan, što kaikki šiun kodi lendäy rannakših!
No Nif–Nif nimidä jo ei voinuh otviettie pölläššynnäštä. Šilloin hukka rubei puhumah:
– "f–f–f! u–u–u!"
Katokšešta lennettih olluot, koin šeinät šärähettih. Hukka– vielä kerran jugiel'di, hengähti i puhuldy toizen kerran – "F–f–f! U–u–u!"
Konža hukka puhuldy kolmannen kerran, kodi lendi kaikkih randoih, kuin buitto häneh kočahti uragana.
Hukka lodahutti hambahilla pikkarazen poččizen suamoin p'atakkahizen ieššä. No Nif–Nif kiännyl'di, kočahty i minuutan jäl'geh oli Nuf–Nufan oviloin luona. Vain kerrittih vellekšet lukkuočie, kuin kuuluššettih hukan iänen:
– Nu, nyt mie šyön tiät molemmat!
Nif–Nif i Nuf–Nuf pölläštyön kačahettih toine toizeh. No hukka äjjäl'di vaibu i rešši lähtie hiitruindah.
– Mie duumaičiin toizeh rukah! – kuulovaldi šano hiän, niin, štobi hänen kuuluššettais vellekšet. – Mie an rubie šyömäh näidä pahaččazie poččizie! Mie lučči kodih lähen!
Šie kuuliit? – kyžy Nif–Nif vellel'dä. – Hiän šano, što ei rubie meidä šyömäh!
Tämä ylen hyvä, što hukka uidi kodih! – šano Nuf–Nuf i kerdah hyl'gäi šärizennän.
I vellekšet veššelöyvyttih i ruvettih laulamah, kuin ni midä ei ollun:
Varattava hukka eu, Harmua eu, harmua eu. Missä gluuppa hukka on, Vanha on, struašnoi on?
A hukka ei i duumainun ni kunne uidie. Hiän prosto eisty randazeh i pietty. Hänellä ylen nagratti: kuin lofko hiän muanitti kakši gluuppua pikkarast'a počist'a!
Hiän vuotti, konža poččizet ynnäh hillettih. Otti lambahan nahkan, šuuren vakkazen i hill'akkazeh mäni koin luoh. Oven luona hiän istuoči vakkazeh, kattuači nahkalla i hill'akkazeh stučildi.
Nif–Nif i Nuf–Nuf äjjäl'di pölläššyttih, konža kuuluššettih judizennan.
– Ken šielä? – kyžysttih hyö, i heiläh tuaš ruvettih šärizömäh händäzet.
– Tämä m–i–e–e–e, raukkane pikkarane lambahane! – vienozella iänellä vingahty hukka. – Laškekkua milma yökši, mie kavotiin oman kar'jan i äijäl'di vaivuin!
– Laškie? – kyžy velleldä hyvä–šiämine Nif–Nif.
– Lambahane voit laškie – soglasieči, Nuf–Nuf: hiän niinže oli hyvä–tabane poččine.
No konža avuallettih oven, kerdah dogadittih ei lambahazen, a hambahikkahan hukan. Vellekšet hlopnittih oven i kaikešta viäštä liččuačettih häneh, štoby hukka ei voiččiis' popadie hein luoh.
Hukka ylen šiändy, što hänellä ei šuanun muanittua poččizie. Hiän loi iččieštä lambahan nahkan, pihni vakkazen i rubei urizomah.
– Nu, vuottakkua Že! Kuin mie puhullan, nin täštä koista ni midä ei i jiä!
I hiän rubei puhumah. Kodi vähäzel'di viäristy. Hukka puhuldy toizen kerran, šidä kolmannen kerran.
Katokšešta lennettih lehet, šeinät šärähettih, no kodi vielä znai šeizo.
I vain šilloin, konža hukka puhuldi viijennen kerran, kodi rubei häilymäh i levii. Vain yksi ovi vielä kodvazen šeizo koin paloilla keššeššä.
Kauhiešta luottuačettih poččizet hyppiämäh. Pölläššynnäštä heilä jallat katettih, jogo šuvaš šärizi, kirčanenät kuivettih. Vellekšet hypättih Naf–Nafan koin luoh.
Hukka tavotteli heidä šuurilla kočahukšilla. Yhen kerran hiän čyt ei fattin Nif–Nifua tagazešta šorkašta, no hiän lofko pyörähti i lizäi hoduo.
Hukka niinže lizäi hoduo. Hiän toivo, što täh kerdah poččizet häneštä ei ujita.
No hänellä tuaš ei viidin ožalleh.
Poččizet väliän hyppiällettih šuurešta juablokka–puušta šiiričči, daže ei zadienittu händä. A hukka ei kerrin kiändyö i buuvahti juablokka puuh, kumbazešta pirahettih hänen piällä juablokat. Yksi kova juablokka ožai händä šil'miin keškeh. Šuuri bul'ku kočahty hänen očalla.
A Nif–Nif i Nuf Nuf, ni elävät, ni kuoliet, tuldih tällä aigua Naf–Nafan koin luoh.
Velleh laški hiät kodih. Raukkazet poččizet ših rukah oldih pölläštynnyöt, što nimidä ei voidu šanuo i iänettä luottuačettih kravatin alla. Naf–Naf kerdah kekši, što heilä jällesti hyppäi hukka. No hänellä eulun midä varata omašša kivizeššä koissa. Hiän väliän šalbai oven zasovalla, istuoči pianinan tagah i rubei laulamah: Nimytyš paha zvieri ei, Hiitroi ei, struašnoi ei, Tädä ovie avua ei, Avua ei, avua ei!
No täššä judahutettih oveh.
– Ken stuččiu? – kyžy Naf–Naf.
– Tämä mie šotkiin myöjä, – šano järie iäni. – Että–go taho kačahtua miun tavarua?
Naf–Naf avualdi oven i dogadi töbykkähän käbälän. Hiän väliän riftai šotkan i äjjal'di ožai hänellä töbykäštä hukan käbäliä vaš. Urissen kivušta, hukka šihahty:
– Ah, näin! Nu, nyt mie šyön kaikki kolme.
No Naf–Naf tiedi, što hukka nimidä ei voi luadie. Ei duaroin hiän näin viikon i lujah stroi iččiellä kodie.
Šilloin hukka keräi enämbäzen vozduhua i puhuldy kaikešta viäštä.
No min hiän ni puhu, ni yksi suamoi pikkarane kirpiččäne ei liikahtan šijalda.
Hukka sinisty natuugašta.
Kodi šejzo, kuin kriaposti. Šilloin hukka rubei trässimäh ovie. No – ovi niinže ei anduačen. Näl'gähine i šiändyn hukka proidi ymbäri koista. No hiän ei lövdän ni yhtä loukkuo šeinissä, kumbazešta läbi ois' voinun piäššä. Hänellä nimidä ei jiänyn ruadua, kuin keriäčie omalleh.
No täššä hiän nošty piän i kerdah zamietti katokšella šuuren, levien truban.
"Ka tämän truban kautti mie i piäžen kodih!" — ihaštu hukka.
Hiän hill'akkazeh kabadi katokšella i kuundeleldy. Koissa oli hill'a.
"Mie vs'o–taki zakussillan verekšellä poččilihalla! – jo duumaičeldi hiän i liznil'diäčen, rubei tungiečomah trubah.
No kuin vain hiän rubei šolahtamah trubua myöt', poččizet kuuluššettih šohizennan. A konža kattylan kriškalla rubei pirajamah nogi, Naf–Naf kerdah kekši kuin on aziat.
Hiän väliän luottuači kiehujan veenke kattilan luoh i riftai häneštä kriškan.
Mušta kuin trubočista, hukka bul'škahty kohaldi kip'atkah. Ni konža vielä hänellä ei ollun täh rukah kibu! Šil'mät hänellä nouštih očalla, kaikki villa nouzi pistyölleh.
— Kauhienke ulvonnanke hiän kočahty järelläh katokšella, vieri händä myöt' mualla, nellä kerdua lendi kukumull'uo, ajaldi omalla hännällä lukutuošta ovešta šiiričči i läksi hyppiämäh.
A kolme vellie, kolme pikkarast'a počist'a, kačottih hänellä jällesti ikkunašta i ihašteliečettih, što hyö näin lofko opaššallettih pattien hukan.
A šidä hyö ruvettih laulamh veššelästä virryttä: Puolen ilmua projit hot', Projit hot', projit hot'. Parembua kodie löyvä et, Löyvä et, löyvä et!
Nimytyš paha zvieri ei Hiitroi ei, struašnoi ei, Tädä ovie avua ei! Avua ei, avua ei!
Nikonža hukka tule ei, Tule ei, tule ei, Tule mečäštä hiän ei! Mein luoh ei, mein luoh ei!
Täštä šuat vellekšet ruvettih elämäh yheššä.
Ka i kaiki midä myö tiijämmä kolmeh pikkarazih poččizih näh – Nif–Nifah, Nuf–Nufah i Naf–Nafah näh.